Tähän viikkoon mahtui valtava määrä työtunteja, mutta myös ihanan paljon tanssia: maanantaina salsaa ja kizombaa, torstaina salsaa ja argentiinalaista tangoa, lauantaina lisää tangoa ja tänään vielä tangoa ja kizombaa.
Tanssin lisäksi tein kauan pelätyn paluun tallille ja satulaan. Edellisestä ratsastuskerrasta ehti vierähtää viitisen kuukautta. Se on pitkä tauko, kun en kuitenkaan ole mikään pitkän linjan heppatyttö. Paitsi satulaan palaaminen, myös tallille palaaminen pelotti. Kyyneleiltä ei tietenkään voinut välttyä ja viimeiset kaksi kilsaa ennen tallia mietin jo, että turvallisuussyistä olisi pian pakko pysäyttää johonkin tienlaitaan.
Tallilla tuijottelin pitkään sitä Durandon tarhan isoa kiveä, jonka takana se hassu ukkeli usein piilotteli. Ja itkin. Mut niin kai kuuluukin. Jos olen jotain elämästä oppinut niin sen, että parhaat asiat on niitä, jotka tuntuu eniten. Kyyneleistä saa useimmiten olla myös kiitollinen; se kertoo siitä, että saanut kokea jotain sellaista, joka on todella koskettanut.
Ratsastus pelotti, mutta onneksi mukana oli luottokallioni, kokovartalovalmentajani Mia, jonka upealla hevosella sain kunnian ottaa haparoivia puolipidätteitä ja yrittää löytää vähän jotain muutakin kuin sellaista kakathousuissa-etukenoistuntaa. Loppujen lopuksi kokemus ei ollut yhtään niin pelottava kuin maastakäsin kuvittelin. Aika ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti